Kommunikaation uusi tuleminen

Viime joulukuussa Ylen tekemä artikkeli nuoresta hevosharrastajasta aiheutti valtavasti keskustelua niin hevosihmisten parissa kuin myös heidän, jotka eivät ratsastuksesta tai muusta hevosurheilusta niin ole perillä. Haastattelusta sai sen käsityksen, että etenkin ratsastuskouluissa ja kilparatsastuksessa pidetään mukana sairaita ja siten vaarallisia hevosia pelkästään tienestin takia. Lisäksi hevosia koulutetaan pakottamalla, rankaisemalla ja väkivaltaa käyttäen hyvinkin yleisesti. Luonnollisesti tällainen keskustelun avaus herätti tunteita joka suuntaan.

Artikkeliin oli otettu asiantuntijoiksi kaksi ns. pehmeämpää metodia edustavaa henkilöä. Kuten varmaan lastenkin kasvatuksessa on olemassa niitä vapaan kasvatuksen kannattajia ja myös niitä, joiden lapsilla on armeijan kuri. Nämä kyseiset asiantuntijat edustavat hevosmaailmassa ehkä karkeasti arvioituna tätä ensimmäistä. Kommenttinsa oli antanut myös Suomen Ratsastajainliiton puheenjohtaja, joka luonnollisesti tuomitsi kaiken hevosiin kohdistuvan väkivallan. Se, mikä lasketaan hevosurheilussa “väkivallaksi”, ei olekaan niin selkeää, sillä osalle jo pelkästään varusteiden (satula, suitset, kuolaimet) käyttäminen on väärin. Kuitenkin sekä Suomen että kansainvälisen hevosurheilun liiton kilpailusääntöjen mukaan ilman varusteita ei saa kilpailla.

Jos hevonen ei tottele, voi syntyä vaaratilanteita. Ohessa meidän Duke-ori. Kuva: Anni Ihalainen

En ole itse enää kovin aktiivinen ratsastuksen harrastaja, sillä paha niska- ja selkävamma estää sen urheilun. (Ja en ole pudonnut hevosen selästä, oli muu onnettomuus tallilla.) Meillä on silti yhä kahdeksan hevosta ja valmennan ratsastajia, kun aikaa on. Jos minut pitäisi sijoittaa tuolle linjalle hevosten kouluttamisen tai käsittelyn suhteen, olisin lähempänä armeijan tyyliä. Ei meilläkään hevosia hakata, mutta 600 kiloisen eläimen tulee totella tai muuten voi tulla vaaratilanteita niin hevoselle kuin ympäristöllekin. Ymmärrän hyvin, mitä tällä Ylen artikkelilla on haettu, mutta kun perspektiivi on täysin yksipuolinen, ei siitä voi seurata kuin suuttumusta. Toki hevosalalla herättiin keskustelun myötä miettimään, miten juuri meillä tai teillä hevosia kohdellaan. Kuitenkin se ajoi vain jakamaan harrastajat hevosten hakkaajiin tai sitten pumpulissa pitäjiin – noin niin kuin kärjistetysti – myös ei-harrastajien suunnalta.

Artikkelin julkaisun jälkeen haastateltu tyttö joutui täyden somelynkkauksen eteen hevospiireissä, samoin jutussa olleita asiantuntijoita arvosteltiin. Tämän jälkeen syyttävä sormi osoitettiin muihin harrastajiin, jotka sitten olivat niitä “kovia käsittelijöitä”. Kukapa haluaisi tulla leimatuksi tällaisessa asiassa, joten osittainen reaktio on viedä asia täysin toiseen ääripäähän, jossa hevonen saa itse valita asioita tai mukaan sekoitetaan jotain telepatian ja näkymättömän kommunikaation muotoja. Kukin tavallaan, mutta ilman kunnon tutkittua faktaa näistä ei saisi ihmisiä rahastaa luentojen tai kurssien muodossa, eikä mainostaa esimerkiksi nuorille hevosharrastajille, joilla ei ole vielä tarpeeksi pohjaa hevostuntemukselle. Jo aiemmin nähty kaulanaruvillitys hirvitti ja vaikutti monessa tapauksessa riskipeliltä. Kaikki somessa nähty ei ole totta tai matkimisen arvoista.

Takaisin Ylen artikkeliin… Se, miten aiheesta olisi pitänyt uutisoida, olisi ollut helposti tehtävissä. Aihe on tärkeä, sillä eläinsuojelun tilanne Suomessa ei ole kaksinen. Ylen toimittaja olisi hyvin voinut ottaa mukaan myös muita kantoja. Näihin olisivat kuuluneet juurikin kovan tason kilparatsastajat tai -valmentajat. Kuten ihmisurheilussa, harvemmin myöskään hevosurheilussa sairaat tai huonosti pidetyt eläimet tekevät huipputuloksia. Kyseenalaista on sekin, miksi Ylen juttuun oli ylipäätään otettu haastateltavaksi alaikäinen. Tammikuussa Yle julkaisi vielä eri toimittajan toimesta ikään kuin oikaisun joulukuun artikkeliin. Toimitus myöntää kohun ja kertoo saaneensa paljon palautetta, etenkin ratsastuskouluyrittäjiltä. Kuitenkaan sen tarkempaa pahoittelua tai korjausta lähteiden rajallisuudesta ei jutussa ole. Enempi ehkä tulkittavissa puolusteluksi ja jutussa on mainittu myös koirien jalostus sekä sen eettisyys.

Hevosala on laaja ja siihen sisältyy monia eri tahoja sekä lajeja, joista jokaisella on omat harrastajansa ja kilpailusääntönsä. Tavallinen tallaaja harvemmin pystyy niitä erottelemaan, etenkään, kun yksityiskohtia on niin paljon. Ei ole kerta eikä kaksi, kun ei-hevosihminen on minulle tullut kertomaan raviurheilusta jotain, vaikka kaikki hevoseni on ratsuja – juoksevat siis rahaa vain poispäin. On siis erittäin ymmärrettävää, miten Ylen jutun kaltainen ulostulo saa ei-hevosihmiset huolestumaan ja vaatimaan Hesarin lukijoiden palstalla hevosten vapauttamista luontoon. Sinnehän se muovipussia ja omaa pieruansa säikähtävä 25 000 euron kilparatsu kuuluukin… Mainittakoon, että myös Helsingin Sanomat ovat useampaan kertaan onnistunut sohaista hevosalaa vastaavilla teksteillä. 

Hevosten kanssa kommunikointi ei ole täysin uusi trendi, sillä pari vuosikymmentä sitten ihmisiä innosti oppia luonnollista hevosmiestaitoa (natural horsemanship). Tässä hevosten käsittely ja koulutus perustuu hevosten omaan kehonkieleen ja sen käyttämiseen. Olen sitä mieltä, että osasyynä erilaisten ”höpöhöpöjuttujen” lentoon lähtöön on se, ettei esimerkiksi ratsastuskouluissa enää opeteta hevosten käsittelyä. Tästä on maininnut mm. Tobbe Larsson. Aiemmin hevosten kanssa toimiessa oppi, kuinka hevonen reagoi ja käyttäytyy, miten asioita voi ehkäistä ja korjata käytännössä. Nyt käsittely rajautuu lähinnä maneesiin siirtymiseen. Hevosten kanssa kommunikointia oppii vain hevosten kanssa ja useimmiten parhaiten tallin arjessa. Silti suhtautuisin varauksella kaikkiin tällä alalla palvelujaan tarjoaviin, sillä jokainen itseoppinut guru voi viedä ojasta allikkoon. Kaikesta voi oppia jotain, mutta mistään ei pidä tehdä itselleen uskontoa. Rusinoiden poimiminen pullasta on ok.

Pari meidän herneaivoa.

Minä olen ollut siinä etuoikeutetussa asemassa, että olen lapsena ja nuorena saanut opetella hevosten kanssa toimimista itsekseen omien ponien kanssa. Virheistä oppii ja sitä kautta saa tieto-taitoa, jonka ansiosta minäkin olen pärjännyt myöhemmin. Nopeasti silmä harjaantuu ja näkee asioita eri vinkkelistä. Kun on riittävästi kokemusta, ei tarvitse arvailla. Silloin osaa pyytää apua kengittäjältä, eläinlääkäriltä tai ratsuttajalta. Sairaat ja kipeät hevoset ovat asia erikseen ja ne tulee osata erottaa itsepäisestä tai muuten rajojaan kokeilevasta hevosesta.

Kaikilla ei tietenkään ole mahdollista kytätä hevosia ympäri päivän, joten tietoa haetaan muualta. Hevosten käsittelytaito muuttuu ajan ja etiikan mukaan, mutta peräänkuulutan maalaisjärkeä joka suhteessa. Minä komennan hevosiani, sillä toimiva ja ihmistä kunnioittava hevonen on turvallisuusseikka sekin. Meidän hevosilta ei kysytä, haluavatko ne kuunnella tai totella. Laumaeläin on tyytyväinen, kun joku kertoo mitä tehdään ja ettei vaaraa ole. Fiksu hevonen oppii pian hyödyntämään sitä, että ihminen on kuistilla osaamisensa kanssa. Hevoset ovat viisaita, mutta samalla erittäin vähä-älyisiä. 😉

You Might Also Like

Leave a Reply